31. Tim ja Tam

Seppä ja kiistäjä nukkuivat nuotion ääressä syvällä makuupusseissaan, eikä taikuri katsonut aiheelliseksi lisätä puita valkeaan. Hän makasi valveilla ja tuijotti tähtiä, jotka tuikkivat kirkkaina, kuten autiomaassa on tapana. Illan mittaan oli kiistäjälle tullut lukuisia viestejä satelliittipuhelimeen tietäjältä ja jostain syystä oli soittanut myös säätäjä, joka oli patistanut kiistäjää alumiinisaaren tuottamiseen. Saaressa piti olla kumikallio, sekä alumiinilauttaan hitsattu kasvihuone, saunamökki ja liiteri. Detaljit oli kuulemma katsottu jo valmiiksi puutarhurin kanssa. ”Puutarhurihan on Intiassa”, oli kiistäjä sanonut satelliittipuhelimeen, jolloin säätäjä oli kiivastunut ja vaahdonnut, että hän on ollut puutarhurin kanssa yhteydessä joka sekunti ja ettei tämä ollut mitenkään henkisesti helppoa. ”Puutarhuri on suurten asioiden kynnyksellä! Nyt hoidat sen alumiinisaaren ja lopetatte sen autiomaassa vetkuttelun. Suurten asioiden kynnyksellä!”

”Suuret asiat ovat runoilijoiden keksimä valhe”, oli sepän viimeinen lause siltä iltaa. Molempia peppureikiä jomotti pitkän ajamisen ja myrkkymelonin takia ja seppä nukkuikin kyljellään. Vatsalla nukkuessaan häntä häiritsi aikanaan peilimiehen kanssa tappelussa katkennut solisluu.

Taikuri katsoi kiistäjää ja seppää ja tunsi, että näin on ollut aina. Pari äijää nukkuu nuotion lämmössä. Siinä ikuisuus. Hän meinasi hymyillä, mutta ei sitten hymyillytkään. Hän muisti miten myös on aina ollut: pari ukkoa istuu aseineen pöydän ääressä. Siinä istuivat hän, narkomaani lääkintämies ja kenraali, joka oli lähdössä sodasta takaisin kotiin. Seinää vasten nojasi koristeena viikate. Pöytä oli koruton, jonkun maalaisen käsin puusta tekemä. Lääkintämies oli sanonut, että hän on istunut tämän pöydän ääressä jo viisi vuotta ja että viiden vuoden kuluttua he läytäisivät itsensä tämän pöydän äärestä edelleen. ”Olen istunut tällä paikalla kolme tuhatta vuotta”, oli taikuri sanonut, ”ehkä kauemminkin.”

Sen jälken kun taikuri oli ryöstänyt 30.000 ihmisen kaupungista sinisen adidas t-paidan ja ollut lähellä räjäyttää lapsia ja mummoja taloon, oli hyökkäys edennyt päivätolkulla kohti pohjoista. Taikurin porukan tehtävänä oli suojata laaksossa tietä myöten etenevän pääjoukon marssia. Toisella puolen laaksoa oli vastaavanlainen suojausporukka. Yöllä satoi vettä ja oli niin liukasta nukkua vuoren rinteellä, että piti pitää kasvavan puun runkoa haarojen välissä, ettei liukunut alas laaksoon. Aamulla oli vuoren rinteeltä löytynyt mökki ja sieltä vihollispuolen vanhuspariskunta, jonka isäntää oli hieman piesty ja kuulusteltu.

Eteneminen jatkui rauhallisesti, kunnes tunnustelija juoksi hengästyneenä taikurin luo ja ilmoitti, että edessä olevalla kukkulalla olisi vihollisen tankki. Taikuri siirtyi eteen ja tutki kiikareineen tilannetta. Heidän oma vuorensa oli pikkuhiljaa loppumassa ja alkoi rinne, joka laski kohti pohjoista. Pohjoisessa nousi sitten toinen kukkula ehkä viiden kilometrin päässä ja tuolla kukkulalla rymisteli vihollisen panssarivaunu. Joko sen moottori oli huono, tai sitten sen käyttämä polttoaine epäpuhdasta. Joka tapauksessa tankki savutti kääntyillessään niin paljon, että tunnustelijat olivat huomanneet sen paljain silmin täältä saakka. Taikuri oli hieman hämillään. Tankki näkyi hyvin, kuin tarjottimella, mutta hänen porukallaan ei ollut aseita millä sitä tuhota. Tuolta matkalta olisi pitänyt olla ohjus mukana ja heillä oli vain sinkoja. Niin turhautunut oli taikuri tilanteeseen, ettei tajunnut välittömästi varoittaa laaksossa marssivaa kolonnaa. Tankin kantama riittäisi kyllä. Taikuri näki kauhuissaan kiikareillaan liekin ja savun panssarivaunun kanuunan suujarrun edessä ja kuinka koko teräshiviö heilahti laukauksen voimasta niin että telat pöllähtivät. Sitten hän käänsi kiikarinsa tankin piipun osoittamaan suuntaan ja näki suurin piirteen yhtä aikaa kun tankin laukauksen ääni kantautui korviinsa, kuinka kranaatti räjähti keskellä marssivien miesten massaa, joka lakosi räjähdyksen keskipisteen ympärillä pyöreinä aaltoina. Sitten osoi kranaatti taaempana marssivien joukkoon ja vielä kolmas, joka meni hieman yli ja vuoren rinteeseen. Sitten hirviö peruutti pois. Taikuri miehineen ihasteli vaitonaisina tankin aikaan saamaa tuhoa aitiopaikaltaan ylhäältä vuoren rinteeltä. Miehiä näkyi ympäyränmuotoisina säännöllisinä kuvioina kuolleina tiellä kymmenittäin. Vastaavaa tuhoa oli harvoin nähty.

Käskystä laskeutui taikuri miehineen alas laaksoon ja siellä marssineen kolonnan kärkeen suojaamaan tien suuntaan. Oli rankkasade. Kukkulalta ampunut tankki oli myöskin laskeutunut alas laaksoon ja lymysi jossain tien suunnassa olevan kylän rakenteissa. Sen kuultiin liikkuvan siellä. Tuota tankkia pelättiin ja marssihalut olivat muutoinkin siltä päivältä ehtyneet.

Koska oli kova sade ja tässä asemassa viivyttäisiin varmasti yön yli, käski taikuri miehiään valmistamaan tilapäissuojia lepoa varten. Tiellä pysyi muutama ukko sinkoineen ja muut saisivat levätä. Oli taikurin miesten onni, että tankki oli osunut marssivaan kolonnaan niin hyvin - koko maasto oli täynnä haavoittuneitten kuljettamiseen käytettyjä paareja, joista miehet alkoivat kyhätä sateensuojia itselleen. Paarit olivat verisiä ja visvaisia, mutta taikurin miehet niin väsyneitä, etteivät välittäneet. Taikuri katseli, kuinka hänen miehensä kiinnittivät paareja puitten väliin mutaisesta maasta korotetuiksi nukkuma-alustoiksi ja toisia paareja siihen päälle sateensuojaksi.

Näin miettiessään hän ymmärisi, että asiat täällä Kazakstanin autiomaassa olivat hyvin. Erittäin hyvin. Hän kirosi itseään, että oli häirinnyt kiistäjän kitaransoittoa. Miten hän olikin voinut unohtaa. Pitää muistaa. Pitää unohtaa unohtaminen. Pitää olla kiltti.

Unessaan taikuri leikki lastensa kanssa ja katseli kuinka he olivatkaan täydellisiä. Leikkiessään he rakensivat prinsessalle tornia viikinkilaivaan, johon moottoripyörätoimintasankari hyökkäsi ilmasta ja silloin piti kysyä: ”Kuka sinä olet? Miksi sinä hyökkäät minun linnaani?”

”Mina olen se-ja-se ja otan sinut vangiksi!”

”Ei...Apua!” Ja silloin tuli taikurin operoima robottiritari pehmonallen takaisesta piilostaan ja pelotti moottoripyörätoimintasankari –roiston tiehensä. Lapset olivat leikissä täysillä mukana. He eivät olleet läsnä, vaan läsnäolon tuolla puolen, he olivat luojia. Kaikki oli mahdollista ja kaikella oli tarkoituksensa. Kaikella oli tarinansa.

Taikuria lyötiin miekalla ja hän puolustautui tyynyllä. Taikuri kuoli ja muuttui nukkuvaksi leijonaksi. Leijonan yli pyrittiin hyppäämään sitä herättämättä. Sitten leijona heräsi ja pyrki ottamaan hyppääjät vangeiksi kaiketi syödäkseen heidät myöhemmin. Kiinniotettu pelastettiin keinolla millä hyvänsä. Käytettiin myrkkyä ja räjähteitä, käytettiin magiikkaa.

Puhuttiin viidakosta. Olipa kerran Afrikassa savannilla suuren apinan leipäpuun varjossa pieni watussien kylä. Siellä asuivat heimon päällikkö, hänen urhoolliset watussipaimenensa, sekä kaksi pientä watussityttöä: Magdaleena ja Margaloo. Heidän parhaita ystäviään olivat syvällä viidakon sydämessä Zikkadua –joen varrella olevassa hottentottikylässä elävät veljekset Tim ja Tam. Tim ja Tam olivat leikkineet viidakon eläinten kanssa koko pienen ikänsä ja puhuivat hyvin näiden kieliä, kun taas Magdaleena ja Margaloo tunsivat savannin kuin omat taskunsa.

Eräänä aamuna Magdaleena ja Margaloo lähtivät savannille vuohipaimeneen, niin kuin joka aamu, mutta eivät arvanneet, että tämä päivä tulisi olemaan heidän elämänsä käännekohta. Ylhäällä lumisilla vuorilla oli näet maanjäristys paljastanut jähmettyneeltä laavatasangolta miljoonia vuosia laavan peittämänä olleen dinosauruslintuhämähäkin munan, josta auringon lämmössä kuoriutui pieni dinosauruslintuhämähäkin poikanen.

Alussa dinosauruslintuhämähäkin poikanen söi lintuja, rottia ja jäniksiä. Sitten se kasvoi ja alkoi syömään villisikoja, lampaita ja vuohia, kunnes kasvoi niin suureksi, että joutui laskeutumaan alas savannille suuremman riistan perään. Savannilla se söi antilooppeja ja gaselleja, kunnes kasvoi apinan leipäpuun kokoiseksi.

Tuona samaisena päivänä dinosauruslintuhämähäkki vaelsi sattumalta Magdaleenan ja Margaloon vuohilauman luo. Tytöt olivat apinan leipäpuun alla lepäämässä lounastauolla, eivätkä huomanneet kun dinosauruslintuhämähäkki sinkosi seittinsä vuohien päälle. Tytöt heräsivät karmeaan määkinään dinosauruslintuhämähäkin raahatessa vuohilaumaa kohti lumisia vuoria. Tytöt kiljuivat peloissaan, jolloin dinosauruslintuhämähäkki sinkosi seittinsä myös heidän päälleen. Hämähäkki puraisi tyttöjä ja ruiskutti heihin myrkkyään tainnuttaen heidät. Dinosauruslintuhämähäkin tarkoituksena oli syödä vuohet päivälliseksi ja tytöt aamupalakseen. Se raahasi tytöt luolaansa lumisille vuorille.

Kun illalla tyttöjä ei kuulunut takaisin watussien kylään, järjestettiin suuretsintä. Myös Tim ja Tam kutsuttiin mukaan. Tim ja Tam seurasivat Magdaleenan ja Margaloon vuohilauman jälkiä apinan leipäpuun alle, josta löysivät myöskin tyttöjen huivit levitettynä maahan ikään kuin päänalusiksi päivälevon aikaan. ”Hmm...kummallista - tytöt ovat kaikesti ottaneet tässä nokoset ja sitten hävinneet kuin tuhka tuuleen”, Tim sanoi Tamille. ”Ei mikään petokaan ole heitä napannut – maassa ei näy verta tai taistelun jälkiä.” Sitten pojat löysivat savannilta kummallisia raahaamisjälkiä ja palasen ikäänkuin paksua hämähäkin seittiä. ”Minkä kokoinen hämähäkin täytyy olla, jos seittikin on ranteen paksuista?”, Tam sanoi Timille.

Tim ja Tam seurasivat raahausjälkiä lumisille vuorille ja näkivät jälkien johtavan luolaan. Pojat ottivat kiikarit repuistaan ja tarkkailivat luolaa, jonka perällä havaitsivat valtavan dinosauruslintuhämähäkin sekä Magdaleenan ja Margaloon liikkumattomina maassa. ”Voi ei, ovatko tytöt kuolleet?”

Tim ja Tam tekivät polttopullot mukanaan kantamistaan maitopulloista ja bensiinistä. Pullojen suuhun he repivät suikaleet lannevaatteistaan sytytinkankaaksi. Sitten pojat työnsivät puun rungon rotkon yli ja hiipivät dinosauruslintuhämähäkin luolan suulle. ”Hei sika, täällä ollaan!”, pojat huusivat ja hyppivät rinta rinnan luolan suulla. Dinosauruslintuhämähäkki heräsi ja lähti juoksemaan poikien perään. Tim ja Tam juoksivat nopeasti puun yli rotkon toiselle puolelle ja juuri kun dinosauruslintuhämähäkki oli seuraamassa perässä puun runkoa pitkin, vetivät pojat sen dinosauruslintuhämähäkin alta ja tämä putosi alas rotkoon.

Rotko oli täynnä kuivia oksia ja lehtiä ja sinne heittivät Tim ja Tam polttopullonsa hämähäkin perään ja kärvensivät sen kuoliaaksi. Tämän jälkeen pojat hakivat Magdaleenan ja Margaloon luolasta ja huomasivat onnekseen tyttöjen olevan hengissä. Pojat kuljettivat tytöt gnu –antiloopeilla lähetyssaarnaaja-asemalle, jossa tytöt pistettiin tiputukseen. Kun tytöt vihdoin heräsivät tajuihinsa, ihmettelivät he, mitä oli tapahtunut: ”Missä me olemme...mitä on tapahtunut?” Pojat kertoivat Magdaleenalle ja Margaloolle, kuinka nämä olivat joutuneet dinosauruslintuhämähäkin vangeiksi ja kuinka olivat pelastaneet heidät sen kynsistä. Magdaleena ja Margaloo kiittivät jälleen kerran Timia ja Tamia henkensä pelastamisesta. Sen pituinen se. Taikuri nukkui makeasti ja oli herätessään hyvän tulinen.